KUUSAMON RAUNIOILLA SYKSYLLÄ 1945
Artikkeli lehdestä "Rajamme Vartija 1945, no. 10".
KUUSAMON RAUNIOILLA Tietolähde: digi.kansalliskirjasto.fi/, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. |
On pimeä, syksyinen ilta, Mikkelin aaton aatto. Automme kulkee halki autiolta tuntuvien seutujen Suomussalmelta Kuusamoon. Onhan tällä taipaleella ollut ennen suuria kyliä: Murtovaara, Soivio ja Poussu, mutta kaikki ne ovat nyt maan tasalla, Poussu talvisodassa tuhoutuneena, muut viime syksynä. Jonkin kylän tienoilta pilkahtaa sentään jotain heikkoa valoa kuin merkiksi siitä, että uudet kylät ovat jo nousemassa entisten raunioille.
Kuusamon kirkolle tultaessa valoja vilahtelee enemmän, mutta kuitenkin murheellisen vähän. Autiolta tuntuu tämäkin tienoo entiseen verrattuna. Automme ei pysähdy, kuten joskus ennen, komean, kaksikerroksisen kasarmin eteen, vaan kylän reunassa olevien harmaiden parakkien keskelle. Niissä majailevat nykyään Kuusamon rajakomppanian pääsijoituspaikan miehet. Tapaan siellä monta vanhaa hyvää tuttua vuosien takaa, ja asetun taloksi.
Kuusamon kirkolle tultaessa valoja vilahtelee enemmän, mutta kuitenkin murheellisen vähän. Autiolta tuntuu tämäkin tienoo entiseen verrattuna. Automme ei pysähdy, kuten joskus ennen, komean, kaksikerroksisen kasarmin eteen, vaan kylän reunassa olevien harmaiden parakkien keskelle. Niissä majailevat nykyään Kuusamon rajakomppanian pääsijoituspaikan miehet. Tapaan siellä monta vanhaa hyvää tuttua vuosien takaa, ja asetun taloksi.
Seuraavana aamuna lähden tutustumaan kylään, aikaisemmilta retkiltä niin perin tuttuun, mutta nyt oudoksi käyneeseen. Aamu on sumuinen, teillä on vahvaiti lokaa ja pelloilla ensi lumen rippeitä. Sää on siis omiaan luomaan alakuloisen mielialan, rauniökylässä vaelteluun sopivan.
Maan tasalle on sota jaoittanut ennen niin hyvin rakennetun kylän. Tuossa oli suojeluskunnan talo, tuossa kansanopiston monet komeat rakennukset, tuossa kasarmialue... Nyt on jäljellä vain mustuneita peruskiviä ja synkkinä törröttäviä savupiippuja. Kansanopiston alueella on jo sentään pieni upouusi hirsirakennus. Kuuluu olevan sauna, mikä toistaiseksi on johtajan asuntona. Kesän hän oli asunut kellarissa, kuten niin monet muutkin kuusamolaiset.
Maan tasalle on sota jaoittanut ennen niin hyvin rakennetun kylän. Tuossa oli suojeluskunnan talo, tuossa kansanopiston monet komeat rakennukset, tuossa kasarmialue... Nyt on jäljellä vain mustuneita peruskiviä ja synkkinä törröttäviä savupiippuja. Kansanopiston alueella on jo sentään pieni upouusi hirsirakennus. Kuuluu olevan sauna, mikä toistaiseksi on johtajan asuntona. Kesän hän oli asunut kellarissa, kuten niin monet muutkin kuusamolaiset.
Jatkan matkaa kirkolle päin. Raunioita kaikkialla, mutta myöskin jo monta valmistumaisillaan olevaa rakennusta. Pieniä ja vaatimattomia ne ovat entisiin verrattuina, mutta pääasiahan on, että päästäisiin talveksi katon alle. Kiire on, sillä ilmat ovat käyneet koleiksi ja maassa näkyy jo paikoi telien lunta. Tästä kiireestä kaiketi johtuu, ettei kylässä tänä vuonna ole mitään Mikkelin aaton tuntua. Tehdään vain työtä sen kuin keritään. Entisaikaan Mikkeli oli suuri juhla, jota varten varsinkin pitäjän nuoriso kerääntyi moniksi päiviksi kirkolle. Sinne tuli myös kauppiaita ja kaikenlaisia tempuntekijöitä aina Oulusta saakka. Tänä vuonna ei Mikkeliä juhlita, ei siihen ole halua eikä tilaisuuttakaan rauniokylässä.
Kylän upein rakennus on tällä hetkellä postitalo, joka tuhoutui vain osittain. Saksalaiset eivät huomanneet, että se oli puulla vuorattu kivitalo, jota ei tuli pysty tuhoamaan täydellisesti. Suomussalmen uuden samanlaisen postitalon hävittäjät olivat taitavampia!
Kylän upein rakennus on tällä hetkellä postitalo, joka tuhoutui vain osittain. Saksalaiset eivät huomanneet, että se oli puulla vuorattu kivitalo, jota ei tuli pysty tuhoamaan täydellisesti. Suomussalmen uuden samanlaisen postitalon hävittäjät olivat taitavampia!
Tuolla oikealla näkyy vuoden 1944 alussa valmistunut, kauan kaivattu lastensairaala. Saman vuoden syksyllä se jo tuhottiin. Jäljellä on vain valkeanhohtoiset kiviseinät, joissa synkät akkuna- aukot tuijottavat kuin tyhjät silmäkuopat. — Tämänkin rakennuksen vaiheilla näkyy jo työmiehiä.
Entisen sairaalan kova kohtalo ei ole masentanut mieltä, vaan oikealla suomalaisella sisulla yritetään uudelleen.
Tulen paikalle, mille olen aina Kuusamossa käydessäni pistäytynyt. Tuossa oli ennen eräs kauneimmista kirkoistamme, v. 1800 rakennettu valkea ristikirkko, joka juuri ennen talvisotaa oli perin pohjin korjattu. Sen takana oli muutamaa vuosikymmentä vanhempi kellotapuli, sekin aivan erikoisen puhdaspiirteinen. Nyt kumpikin on tuhkana. Pari vanhan rakennustaiteemme kauneimpiin kuuluvaa luomusta on tuhottu, jäljellä on vain rykelmä mustuneita kiviä ja tuhkaa kuin kaiken katoavaisuuden todistajina.
Kirkon raunioiden viereltä löydän valkeiden ristien metsikön. Siinä on niiden Kuusamon miesten viimeinen leposija, jotka näiden sotiemme aikana ovat antaneet kaikkensa karun kauniin synnyinseutunsa puolesta. Risteistä luen monta tuttua nimeä. Tuossa lepää aina iloinen, reipas ja rohkea majuri Breitholtz, tuolla on monet sodat käynyt kersantti Nuru, vanha rajakarhu, jonka tarinoita olen monet iltapuhteet kuunnellut. Monta muuta tuttua, matkansa päähän päässyttä miestä lepää siellä kotipitäjänsä kauniin kirkon raunioiden vierellä.
Vähän matkan päässä kirkosta oli pappila. Sekin on nyt raunioina. Jäljellä on vain ulkohuonerakennus, puimala ja sauna. Seison päärakennuksen raunioilla, kauniin puutarhan kärventyneiden puiden vierellä ja muistelen tätä kotia, jonka vieraanvaraisuutta olen niin monesti saanut nauttia. Kuusamon pappila oli juuri sellainen kuin vanhan hyvän ajan pappilat olivat: tilava, kodikas ja vieraanvarainen. Jokainen siinä käynyt muistelee varmaan kiitollisuudella talon aina ystävällistä ja avuliasta isäntäväkeä.
|
Palaan kylälle, ja myöhemmin iltapäivällä käyn tutustumassa Nilonkankaan kupeessa olevaan korsukylään, venäläisten viime syksynä rakentamaan. Tällaisia kortsukyliä on muuallakin kirkonkylän liepeillä, ja niissä asuu vieläkin kymmenittäin perheitä. Korsut näyttävät hatarilta, ja niiden asukkaat odottavat pelolla talven tuloa. Raskaalta tuntuu perheistä, joilla ennen oli omat tilavat ja hyvin kalustetut kodit, asua pieneen korsuun sulloutuneina. Etelään ei kuitenkaan haluttaisi lähteä, vaan koetetaan pysytellä täällä kotikulmalla. Joillakin on toivoa päästä ennen pakkasia uudisrakennukseensa, mutta toiset ovat koettaneet vahvistaa korsujaan talvikuntoon. — Erään korsun oven päällä huomaan jonkin saksalaisen pioneerimuodostelman kilven, jonka venäläiset ovat siihen naulanneet. Kansainvälisyyttä on siis nykyhetkenkin Kuusamossa — ennen niin kuuluisassa matkailupaikassa, jossa kävi paljon ulkomaalaisiakin.
Korsukylästä nousen Nilonkankaalle, jonka tällä kulmalla on pitäjän uusi hautausmaa. Elävät ja kuolleet asuvat siis täällä saman kankaan uumenissa! Hautausmaa tekee yhtä lohduttoman vaikutuksen kuin kirkonkyläkin. Hautoja on raiskattu, niiden kiviä on kuljetettu pois ja hautojen keskelle on kaivettu suojakuoppia. Ei ole riittänyt se, että elossa olevain kodit on tuhottu — vainajanakin asuinsijat ovat joutuneet samanlaisen häikäilemättömän hävityksen kohteiksi.
Seuraavana aamuna lähden Oulun suuntaan. Yhtä autio on tämänkin tien varsi kuin Suomussalmen tien tienoot. Kuoliojärven kylä on tuhottu, mutta paljon uusia rakennuksia on jo nousemassa. Siitä eteenpäin aina Taivalkosken kirkonkylän tien haaraan saakka, siis naapuripitäjän kirkon liepeille asti, on asumukset tuhottu. Työ on tehty oikealla saksalaisella perusteellisuudella.
Sota on pahoin runnellut Kuusamoa. Ei ole riittänyt se, että kokonaisia kyliä ja yksinäisiä erä-maatalojakin on tuhoutunut, vaan maatakin on menetetty: rajan taakse on jäänyt noin neljännes pitäjän pinta-alasta. Ja sinne jäi kaunein osa pitäjää, se mikä antoi Kuusamolle Suomen Sveitsin maineen. Siellä on ihana, jyrkkärantainen Paanajärvi, siellä Nuorusen tunturi, miltä avautui mitä kaunein näköala monisokkeloiselle Tavajärvelle ja Vienan saloille saakka.
Kuusamolaiset ovat aina olleet uutteria, rivakoita työmiehiä, jonka vuoksi heitä on metsätyömaillakin pidetty erikoisessa arvossa. Tämä kiitettävän ominaisuutensa he ovat säilyttäneet, ja sen jälkiä on nähtävissä jälleenrakennustyössäkin. Siihen Kuusamon onkin kiinnitettävä tulevaisuudentoivonsa, sillä vain hellittämättömällä työllä voidaan peittää sodan synkät jäljet.
Seuraavana aamuna lähden Oulun suuntaan. Yhtä autio on tämänkin tien varsi kuin Suomussalmen tien tienoot. Kuoliojärven kylä on tuhottu, mutta paljon uusia rakennuksia on jo nousemassa. Siitä eteenpäin aina Taivalkosken kirkonkylän tien haaraan saakka, siis naapuripitäjän kirkon liepeille asti, on asumukset tuhottu. Työ on tehty oikealla saksalaisella perusteellisuudella.
Sota on pahoin runnellut Kuusamoa. Ei ole riittänyt se, että kokonaisia kyliä ja yksinäisiä erä-maatalojakin on tuhoutunut, vaan maatakin on menetetty: rajan taakse on jäänyt noin neljännes pitäjän pinta-alasta. Ja sinne jäi kaunein osa pitäjää, se mikä antoi Kuusamolle Suomen Sveitsin maineen. Siellä on ihana, jyrkkärantainen Paanajärvi, siellä Nuorusen tunturi, miltä avautui mitä kaunein näköala monisokkeloiselle Tavajärvelle ja Vienan saloille saakka.
Kuusamolaiset ovat aina olleet uutteria, rivakoita työmiehiä, jonka vuoksi heitä on metsätyömaillakin pidetty erikoisessa arvossa. Tämä kiitettävän ominaisuutensa he ovat säilyttäneet, ja sen jälkiä on nähtävissä jälleenrakennustyössäkin. Siihen Kuusamon onkin kiinnitettävä tulevaisuudentoivonsa, sillä vain hellittämättömällä työllä voidaan peittää sodan synkät jäljet.
Tietolähteet:
- Teksti ja valokuvat: Kansalliskirjasto, digi.kansalliskirjasto.fi/. Linkki lehden etusivulle: Rajamme Vartija 10 / 1945.
- Valokuvia täydennetty Kuusamon kuvaamon (Kinnusen arkiston) kokoelmista.
© Copyright Tuomo Kallioniemi 2021 / Contact -yhteydenotto